OLAVI VIRTA (SIRPALEITA KUNINKAAN ELÄMÄSTÄ)

Aiheen valitseminen ja aloittaminen ovat yleensä haastavaa. Pitkään harkitun pohdinnan jälkeen päätin tehdä blogin eräästä kansamme tuntemasta ja rakastamasta 1950 – luvun laulajasuosikista, Olavi Virrasta. Blogissa käsittelen Olavi Virran elämää, uraa, vaikeaa loppuaikaa, jälkimaininkia, vuoden 2018 elokuvaa ja omia tuntemuksiani suuresta tangokuninkaasta.

VARHAINEN ELÄMÄ

Olavi Ilmén (sukunimi Virta tuli käyttöön vuonna 1926) vanhempiensa Juhon ja Idan kanssa. Juho ja Ida erosivat Olavin olessa 12-vuotias ja vaikka Juho myöhemmin raitistui, Ida ei enää halunnut nähdä häntä ja olla missään tekemisissä

Oskari Olavi Ilmén (sukunimi Virta otettiin käyttöön vuonna 1926) syntyi Sysmässä 27.2.1915 Juho ja Ida (omaa sukua Grusander) Ilménin ainoana lapsena. Isä Juho oli ammatiltaan suutari, taisteli sisällissodassa punakaartissa ja tuomittiin sodan jälkeen Hennalan vankileirille. Olavi oppi laulamaan isoisältään Oskari Ilméniltä, isä Juho soitti viulua, äiti Ida mandoliinia ja Olavin ollessa 8-vuotias, Juho patisti hänet pianotunneille.

Muutama kuukausi Olavin syntymän jälkeen perhe muutti Sysmästä Helsinkiin ja Olavin ollessa 12-vuotias, Juho ja Ida erosivat Juhon suutarintyössä sattuneen alkoholisoitumisen takia. Olavi joutui jättämään pianon mutta sai isältään viulun jolla hän soitti Sörnäisten seurakunnan kamariorkesterissa. Olavi pääsi 1930 – luvun alussa Dallapé – opistoon, hänen laulunopettajinaan toimivat mm. Olavi Nyberg ja Nikolai ”Ukko” Schmakoff sekä armeijassa Olavi lauloi Karjalan Laulu – mieskuorossa.

URA ALKAA, SOTA JA SODAN JÄLKEEN

23-vuotias Olavi levytysuransa alussa

Armeijasta päästyään Olavi käynnisti ammattimuusikon uran liittymällä Rainbow- nimisen orkesterin kitaristiksi ja solistiksi. Syksyllä 1938 säveltäjä/pianisti Tauno Marttinen kokosi lahtelaisista muusikoista Suomen Soitin- nimisen säestysorkesterin. Tällä kokoonpanolla 23-vuotias Olavi Virta taltioi yhdeksän ensimmäistä levytystä joista ensimmäinen oli Marttisen säveltämä tango ”Syysserenadi”. Ensi levytykset julkaistiin vasta keväällä 1939.

Tietoa ei ole paljon koska arkistoja ei ole säilynyt: Ensi levytykset tehtiin PSO:n studiolla marraskuussa 1938, Englannista tilattiin äänityslaitteisto ja teknikot sekä ”Syysserenadi” levytettiin todennäköisesti 25.11.1938. Ilmestyttyään nuoren laulajan levytykset eivät saaneet huomiota ja erityistä vastaanottoa. Nykyään ne ovat harvinaisia jos savikiekkoja vielä löytyy.

Seuraavan vuoden kesällä 24-vuotias Olavi Virta teki sopimuksen Levytukun kanssa ja levytti montakymmentä levytystä heinä- elokuussa 1939. Osa levytyksistä julkaistiin välirauhan aikana. Säestäjänä toimi Dallapé mutta kustannus- ja tekijänoikeussyiden takia salanimeksi muodostui Bruno Laakko ja Lepakot. Orkesterin johtajana toimi amerikansuomalainen Bruno Laakko (1907 – 1989) ja Dallapé soitti ravintola Lepakossa.

Bruno Laakko ja Lepakot (oikealla 24-vuotias Olavi levytyssessiossa)

Kaikki vaikutti olevan hyvin mutta taustalla häämötti muutama ikävä asia: 1) 1930 – luvun levymarkkinointi oli kivikautista, 2) Jännittynyt poliittinen maailmantilanne oli katkaisemassa juuri alkaneen laulajanuran, 3) Kansa vierasti nuoren laulajan ohutta ääntä ja 4) 24-vuotiaalla Olavilla ei ollut mahdollisuuksia tulla kuuluisaksi koska sen ajan laulajasuosikit A. Aimo (1911 – 1963), Georg Malmstén (1902 – 1981) ja Arvi Tikkala (1906 – 1940) veivät kaiken palstatilan.

Kiertueita riitti, vaikkei varhaiset tangot voittaneet yleisön suosiota. Olavi menestyi foxeilla ja jenkoilla joista tuohon aikaan yleisö rakasti: ”Pihapihlaja”, ”Teetä Kahdelle” ja ”Kuljin Minä Illalla Koivikkotietä”. Olavi sai myös kunnian vierailla solistina elokuvassa ”Rikas Tyttö” ja lyhytfilmissä ”Iskelmäparaati”.

Olavi Virta laulaa kappaleen ”Se Lempi Lie” Turo Karton ohjaamassa lyhytelokuvassa Iskelmäparaati (1939)

Levytukku suunnitteli yhteistä levytystä kotkalaisten Valtosten Sisarusten kanssa. 24-vuotias Olavi ja parikymppiset (Raija 21-vuotta, Vera 25-vuotta ja Maire 23-vuotta) siskokset eivät kerenneet muuta kuin tutustua toisiinsa. Juuri alkanut toinen maailmansota, Suomen ja Neuvostoliiton viilenneet poliittiset välit ja ylimääräiset kertausharjoitukset keskeyttivät Olavin levytysuran.

Valtosen Sisarukset

Talvisodassa Olavilla oli rintamalla kitara mukana jolla hän viihdytti asetovereitaan. Jatkosodassa Olavi toimi Kannaksen radiossa kuuluttajana. Sodan jälkeen hän opiskeli Suomen Filmiteollisuuden Filmikoulussa ja esiintyi revyyteatteri Punaisessa Myllyssä. Olavin varhaisia sävellyksiä olivat mm. ”Yö Kerran Unhoa Annoit”, ”Jää Hyvästi Armas” ja ”Sä Et Kyyneltä Nää”. Hän kirjoitti myös sanat tangoon ”Kun Ilta Ehtii”.

Olavi jätti myöhemmin sanoittamisen muiden vastuulle ja keskittyi säveltämiseen. 1950 – luvun työkiireiden takia sävellystyö hiipui. 1940 – luvun puoliväliin tultaessa Olavi perusti kaksi musiikkiliikettä ja painolaitoksen. Yritysten pyörittämisen takia Olavi ei levyttänyt paljon. Olavi neuvotteli vuonna 1947 avokätisen sopimuksen turkulaisen Sointu – yhtiön johtajan Lyyli Seegerin (1903 – 1987) kanssa.

Sopimukseen sisältyivät Soinnun kustantama levytysmatka Tukholmaan, studion varaaminen, levytysorkesterin kokoaminen, Olavi sai itse valita kuusi levytettävää kappaletta ja valmiit matriisit oli tuotava Suomeen. Levytyskappaleiksi valikoitui ”Ilta Santa Cruzissa”, ”Tähti ja Meripoika”, ”Linda”, ”Sua Lemmin Kuin Järjetön Mä Oisin”, ”Ehkä Tästä Tulee Iskelmä” ja ”Oot Mulle Armain”. Nämä kappaleet levytettiin Tukholmassa 29.10.1947.

Ensimmäisen oman orkesterin Olavi kokosi vuonna 1949. Kokoonpanoksi vakiintui kolme vuotta myöhemmin Pauli Granfelt (viulu ja trumpetti), Matti Viljanen (harmonikka), Alvi Palho (basso ja tarvittaessa kitara) ja Tage Manninen (rummut). Tällä kokoonpanolla Olavi hoiti esiintymismatkat ja levytykset.

1950 – LUVUN HUUMAA JA VASTOINKÄYMISIÄ

Olavi levytti runsaasti ollen myyntitilastojen kärjessä ja esiintyi usein radiossa. Tuohon aikaan hänen lauluäänensä saavutti tunnistettavan muodon koska Olavi ryhtyi laulamaan ”täysijännitteisesti”. Ollessaan mukana Kipparikvartetissa vuosina 1951 – 1953, Olavi kilpaili äärirajoille saakka ensimmäisen tenorin Auvo Nuotion kanssa. Kilpailu avasi Olavin lauluäänen kunnolla. Olavin tunnetuimpia 1950 – luvun levytyksiä ovat mm. ”Täysikuu”, ”Mustasukkaisuutta”, ”Sinun Silmiesi Tähden”, ”Sokeripala”, ”Poika Varjoisalta Kujalta”, ”Mambo Italiano” ja ”Armi”.

Olavi pääsi vuonna 1955 vihdoin ja viimein levyttämään Valtosten Sisarusten kanssa. Tuolloin syntyivät nämä levytykset: ”Sinitaivas”, ”Syysunelmia”, ”Neito ja Nuori Mies”, ”Preerian Keltainen Ruusu” ja ”Sun Kanssasi Kahden”. Olavi oli jo 1950 – luvun alussa tehnyt levytyksiä Metro – Tyttöjen kanssa. Tunnetuimpia kappaleita Olavi Virran ja Metro – Tyttöjen levyttäminä lienevät ”La Cumparsita” ja ”Alfonso”. Eniten Olavi levytti Reino Helismaan, Kullervon, Lauri Jauhiaisen ja Saukin sanoittamia lauluja. Sovittajina toimivat enimmäkseen Toivo Kärki, Matti Viljanen ja Georg de Godzinsky.

Olavin perhe kasvoi jonka takia Sörnäisten Pääskylänkadun asunto kävi ahtaaksi. Olavi otti taloustilanteen kohennuttua pankkilainan vuonna 1954 ja osti Kruunuhaasta seitsemän huoneiston asunnon. Pinta – ala oli 175 neliömetriä ja asunnossa käynnistyi välittömästi muuton jälkeen remontti johon Olavi itsekin osallistui. Asuntoon sisältyi vielä tuohon aikaan Suomessa harvinainen sähkösauna, olohuoneen 250 litran akvaario, amerikkalainen keittiö, huippuluokan musiikkihuone ja Ahti Lavosen maalauksia.

Virran perhepotretti: Ilse (syntyi Irenen aiemmasta avioliitosta. Olavi adoptoi ja kasvatti Ilsen omanaan), Irene, Olavi jonka sylissä istuu Harriet ja vieressä istuu Pauli

Olavi oli ylpeä Kruunuhaan kodin amerikkalaisesta keittiöstä jota hän esitteli myös toimittajille

Levytukun toimitusjohtaja Niilo Saarikko (1898 – 1979) kadehti Fazer – levy – yhtiön ylivoimaisen johtavaa asemaa äänilevymarkkinoilla. Hän tarjosi Olavi Virralle paikkaa Levytukun tuotantopäällikkönä joka tarkoitti että Olavilla oli vapaat kädet päättää Levytukun levytuotantopolitiikasta. Hän sai myös valita omat levytyskappaleensa. Yhtiössä ei ollut kilpailijoita joten Olavilla ei ollut mitään syytä kieltäytyä tarjouksesta. Hän aloitti tuotantopäällikön työt ylivoimaisella tarmolla keväällä 1955.

Niilo Saarikko oli Levytukun tiukka ja vaativa johtaja

Ensi töiksi Virta ja Saarikko poimivat muiden levy – yhtiöiden laulajien taltioimista käännösiskelmistä varmat menestysartikkelit. Levytukulla ei ollut kunnollisia yhteyksiä ulkomaille joten Saarikon liikemiesvaistojen ja oivallusten ansiosta Levytukku osti levytyspalveluja Ruotsista. Niihin sisältyi valmiit orkesteritaustat ja korkeatasoista äänitystekniikkaa. Levyjen valmistus oli Ruotsissa kolmanneksen halvempaa verrattuna Suomeen. Levytukku nousi hetkellisesti maamme merkittäväksi levymarkkinoiden vaikuttajaksi. Lisäksi Olavi perusti ”Musiikki – Revyy”- nimisen lehden.

Olavi ahkeroi Levytukun tuotantopäällikkönä

Olavin pitkäaikainen haave Yhdysvaltoihin lähtemisestä toteutui vuonna 1956. Hän ja Saarikko lähtivät työmatkalle tutustumaan Yhdysvaltojen musiikkitarjontaan ja perimään Levytukun saatavia amerikansuomalaisilta. Olavi myös esiintyi heille. Olavin ja Saarikon oppaana toimi New Yorkissa Yleisradion kirjeenvaihtaja Jussi Himanka (1918 – 1987) joka oli Olavin tuttava sota – ajalta. Himanka esitteli Olaville ja Saarikolle tasokkaita jazzklubeja joissa eräällä he tapasivat pianisti/orkesterinjohtaja Dave Brubeckin.

Virta ja Saarikko lähdössä liikematkalle Yhdysvaltoihin

Olavin kohokohdaksi muodostui kolmen viikon työmatkalla tuliterän Ford Fairlane- auton osto. Hän näki kyseisen auton New Yorkissa autoliikkeen näyteikkunassa. Ford Fairlane ehti vielä samana päivänä Suomeen lähtevään laivaan.

Kaiken 1950 – luvun huuman ja menestyksen myötä Olaviin iski huomaamatta vauhtisokeus: Levyt hallitsivat myyntitilastojen kärkipaikkoja, keikat olivat säännöllisesti loppuunmyyty ja rahaa tuli suorastaan kaatamalla. Huolimatta siitä että Olavi oli parhaissa voimissaan oleva laulaja, hän päätti yksin omasta ohjelmistosta ja valitsi levytettäväksi kauden menestysiskelmiä. Olavi ei piitannut sopivatko iskelmät hänen tyyliinsä vai eivät.

Runsaista, täysin turhista kappaleista jotka ovat Olavin tuotannon heikompia, hän levytti myös Levytukulle hienoja tulkintoja: ”Hurmio”, ”Rakkautta Ei Se Ollut”, ”Sateenkaaren Tuolla Puolen” ja ”Tango Desirée”. Olavin tuotantopäällikön virka, vastuu ja Levytukun asioiden hoitaminen alkoivat livetä käsistä 1950 – luvun lopun levymarkkinointimullistuksen myötä. Hänen työpöytänsä laatikoihin kasaantui kirjeitä joista suurin osa sisälsi vastausta odottavia yhteydenottopyyntöjä.

Alkoholin käyttö alkoi myös menettää hallintaansa. Olavi käytti alkoholia rentoutumiseen ja esiintymispelon poistamiseen. Levytukun lehti ”Musiikki – Revyy” oli alkanut menettää kysyntää ja suosiota. Asioita pahensivat ns. ”Tornin jengi” johon Olavi itsekin kuului. Tornin jengi oli joukko Helsingin boheemeja jotka kokoontuivat Hotelli Tornissa juopottelemaan ja tuhlaamaan rahojaan. Tämä ikävä harrastus vieroitti Olavin perheestään ja päivätyöstään.

Pitkittyneet ravintolareissut ja työtehtävien laiminlyönnit alkoivat käydä ilmi Levytukun toiminnassa. Saarikko sai selville, ettei Olavilla ollut niin paljon rahaa kuin hän oli pyrkinyt ulospäin näyttämään. Lisäksi paljastui että Olavi eli kädestä suuhun. Saarikkoa ärsytti myös Olavin erinomainen leuhkiminen levybisneksen tuntemisella. Viimeisenä pisarana oli Olavin ja Veikko Tuomen välinen vedonlyönti ”Kwai – Joen Silta”- nimisestä kappaleesta. Vedonlyönti päättyi ikävin seurauksin jossa kumpikin epäonnistui raskaasti.

Saarikko antoi Olaville potkut Levytukun tuotantopäällikön tehtävistä joita Olavi oli hoitanut kolme vuotta. Veikko Tuomen levytyssopimus purettiin samaan aikaan jonka jälkeen hän siirtyi PSO:lle. Saarikko teki selväksi, ettei Olavilla ollut enää asiaa Levytukun toimistolle eikä Virran perhe saanut käyttää Saarikon omistamaa kesämökkiä Sipoon saaristossa. Potkut Levytukun tuotantopäällikön virasta oli isku joka suisti Olavin elämän ja uran loputtomaan alamäkeen.

ILOMANTSISSA 1959, JÄLKISEURAUKSET JA 1960 – LUVUN VASTOINKÄYMISET

Olavi Virta oli esiintymismatkalla Ilomantsissa 16.3.1959. Hän oli palkannut orkesterin johon kuului taitava mutta huonon viinapään omaava hanuristi Arvo Nyström (1918 – 1978). Olavi ja Nyström olivat ennen esiintymistä nauttineet alkoholia tilaisuuden järjestäjän kanssa. Olavi oli ottanut vähän mutta se ei haitannut esiintymistä. Nyström oli umpihumalassa, soitti harmonikalla samaa sointua, käyttäytyi aggressiivisesti ja järjestysmies kutsui poliisit viemään Nyströmin putkaan.

Olavi ja muu orkesteri keskeytti keikan vastoin järjestäjän tahtoa ja poistui paikalta illan kassa mukanaan. Yleisö oli kiihtynyt laulajan poistumisesta ja nimitti häntä ”laulavaksi lihapullaksi”. Aluksi niin pienestä lehtijutusta paisui valtava ajojahti ja kun Olavi yritti selittää asioiden todellisen puolen, kaikki Olavin yritykset päästä kuiville kaikuivat kuuroille korville. Skandaali oli vähällä katkaista laulajanuran, levytyksiä kertyi edellisvuosiin verrattuna vähemmän ja Yleisradio asetti alkuvuonna 1959 levytetyn ”Balladi Tom Dooleysta” soittokieltoon.

Hyvin pian myös Olavin perhe hajosi kun puoliso Irene (1926 – 2007) otti avioeron ja muutti tyttärien kanssa Ruotsiin. Pariskunnan poika Pauli (1945 – 2011) seurasi perässä loppuvuodesta 1959. Tosiasiassa Olavin ja Irenen avioliitto oli viimeisinä vuosina ollut muodollista yhdessäoloa: Perheen elämää varjostivat pitkät esiintymismatkat, alkoholi, avioliiton ulkopuoliset naissuhteet, riidat ja Ilomantsin selkkauksen jälkeiset uhkauskirjeet ja häiriösoitot.

Musiikkiliikkeiden tavarantoimittajille selvisi että Olavi oli saanut potkut Levytukusta ja pelästyneinä saataviensa puolesta he ryhtyivät karhuamaan niitä. Tämä toimenpide oli kuolinisku kolmelle Helsingissä toimineelle musiikkiliikkeelle, samoin yhdelle Salossa toimineelle. Perheensä menettäneenä, taloutensa romahtaneena, itsemurhaa harkinneena ja velkojien sekä ulosottoviranomaisten jahtaamana, Olavi totesi ikimuistoiset sanat: ”Kaiken muun voitte minulta viedä mutta ette ääntäni!”. Vuodenvaihteen 1959 – 1960 Olavi pysyi poissa julkisuudesta.

Olavi solmi levytyssopimuksen Scandialla toukokuussa 1960. Levytyspäällikkö Jaakko Salo (1930 – 2002) uskoi että Olavilla oli vielä paljon annettavaa suomalaiselle iskelmämusiikille. Salo sai Scandian toimitusjohtajan Harry Orvomaan (1927 – 1990) vakuuttuneeksi asiasta ja näin Olaville ryhdyttiin etsimään levytysmateriaalia. Olavin levytysuran lippulaivoja Scandialla olivat levy – yhtiön moderni studiotekniikka ja äänittäjä Aarre Elo.

Suurimmiksi klassikoiksi Scandialla levytetyistä kappaleista ovat nousseet ”Hopeinen Kuu”, ”Angelique”, ”Sydänsuruja”, ”Vihreät Niityt”, ”Kuinka Saatoitkaan”, ”Leirinuotiolla”, ”Kultainen Nuoruus”, ”Aamu Airistolla”, ”Punaiset Lehdet”, ”Tähti ja Meripoika”, ”Punatukkaiselle Tytölleni” ja ”Yö Kerran Unhoa Annoit”. Olavi oli imarreltu siitä että mm. Eino Grön, Kai Lind ja Reijo Taipale pitivät häntä isähahmona ja esikuvana.

Juha Vainio, Eino Grön ja Olavi Virta vuonna 1965

Olavia vainosivat 1960 – luvulla loisteliaasta levytysurasta huolimatta yksinäisyys, masennus, perheen hajoaminen, konkreettisen omaisuuden hupeneminen, jatkuvasti perässä juoksevat velkojat ja ulosottoviranomaiset, ajoittainen kodittomuus, aikuisiän diabetes, maksakirroosi, pitkään jatkunut alkoholismi ja rattijuopumus Espoon Bembölessä elokuussa 1961. Jälkimmäisestä seurasi kahden kuukauden vankeusrangaistus.

Olavi oli epäluotettava sopimuskumppani ahkerasta keikkailusta ja levyttämisestä huolimatta: Alkoholin runsas käyttö oli suuri ongelma josta Olavi ei halunnut/pystynyt pysymään erossa. Vierailut levytysstudioon harvenivat ja Harry Orvomaa sanoi Olavin levytyssopimuksen irti vuonna 1965. Toivo Kärki houkutteli Olavin Fazerille jossa syntyi enää kaksi levytystä ”Sateinen Ilta” ja ”Nyt Soita Balalaikka”. Kappaleet levytettiin 6.6.1966 ja sovittajana toimi saksalaissyntyinen Arthur Fuhrmann (1930 – 2013).

VIIMEISET VUODET JA KUOLEMA

Olavin lauluääni ei kärsinyt alkoholismin ja sairastelun keskellä. Viimeisten levytysten jälkeen hän sai halvauksen ja joutui vuodeksi sairaalaan. Halvaus aiheutti puhevian ja muistiongelman. Olavi oli unohtanut laulujensanat ja Toivo Kärjen ponnekkaista levytysten tarjonta mahdollisuuksista huolimatta Olavin kunto ei enää riittänyt levytysstudioon.

Olavi teki 1970 – luvun alussa satunnaisia esiintymisiä mm. Veikko Tuomen Harjavallassa omistamalla Valtatie 2- tanssilavalla. Tuomen kertoman mukaan eräällä kerralla ensimmäinen ja toinen laulu sujuivat ongelmitta. Kolmannen laulun kohdalla Olavi unohti sanat ja hikipisarat vuotivat otsalla. Paikalla ollut Henry Theel astui lavalle ja esitti loput Olavin kappaleet.

Olavi kutsuttiin Helsingin seurahuoneelle helmikuussa 1972. Hänen vuonna 1953 levyttämät kappaleet ”Tulisuudelma”, ”La Cumparsita” ja ”Ennen Kuolemaa” olivat ylittäneet maagiset 30000 kpl myyntirajan ja hänelle luovutettiin kolme kultalevyä. Tilaisuuden järjestäneet Toivo Kärki ja Vexi Salmi saivat huomata, ettei Olavi ollut järin ilahtunut huomionosoituksesta. Hän totesi happamana: ”Jos olen aivan rehellinen, niin kyllä tämä aika kauan kesti”. Olaville myönnettiin kesäkuussa 1972 valtion taiteilijaeläke. Hankkeen takana toimivat Stig Framåt (toimittaja Ilkka Uotila), Toivo Kärki ja Pekka Gronow. Suuresti ilahtunut Olavi oli maamme ensimmäinen viihdemuusikko joka sai taiteilijaeläkkeen. Hän ehti nostaa eläkkeestä ensimmäisen erän.

Olavi oli vuodesta 1964 asunut Tampereella ja päästyään sairaalasta, hän muutti Pispalan kaupunginosaan vuonna 1967. Olavi asui viimeiset vuodet Hulda Simulan luona jossa hän nukkui pois 14.7.1972. Olavi haudattiin Malmin hautausmaalle kortteliin 90 – 52 – 464. Samassa haudassa olivat ennestään haudatut Olavin vanhemmat Juho (1891 – 1958) ja Ida (1889 – 1964). Hautajaisissa olivat mukana Olavin hyvät laulajaystävät Eino Grön, Henry Theel, Reijo Taipale ja Tapio Rautavaara. Jälkimmäinen lausui Olavin arkun edessä: ”Viimeinen tervehdys laulajalle”.

Hulda Simula (1895 – 1981) joka hoiti ja elätti alkoholisoitunutta, sairasta mutta ennen kaikkea ihmisten hylkäämää ja hyväksi käyttämää Olavi Virtaa vuosina 1967 – 1972

Virtojen hauta Malmin hautausmaalla

JÄLKIMAININKI

Finnlevy ja Scandia ryhtyivät 1960 – luvun lopulla kokoamaan Olavi Virran parhaimpia levytyksiä LP:lle ja C – kasetille. Kokoelmalevyjä julkaistiin pitkään 1980 – luvulle. Finnlevyn vuonna 1976 julkaisema kokoelma LP ”Olavi Virta – Unohtumattomat” saavutti timanttilevyn arvon. Eniten Olavi Virran muistoa ja uraa on kunnioittanut Topi Sorsakoski (1952 – 2011). Hänen ensimmäinen albuminsa ”Hurmio” (1985) sisältää cover – kappaleita Olavi Virran tuotannosta.

Jälkeenpäin on löydetty Olavi Virran julkaisematonta levytysmateriaalia kuten ”Meri” (1949) ja ”Punaisen Hiekan Maa” (1957). Olavi Virta oli myös hyvän ruuan ystävä ja harrasti ruuanlaittoa. Harvat tiesivät Olavi Virran kokintaidoista ja häntä ilahdutti yllättää vieraat tarjoiluillaan. Olavi Virta keräsi esiintymismatkoilla ruokaohjeita, talletti huolellisesti ja haaveili oman keittokirjan julkaisemisesta. Tämä jäi häneltä kaukaiseksi haaveeksi mutta Pauli Virta julkaisi isänsä resepteistä keittokirjan ”Keittiötango – Olavi Virran Kootut Herkut” (1990).

Olavi oli kokeilunhaluinen kotikokki

Olavi Virran keittokirja

Olavi Virran elämässä suurinpana intohimona olivat suurikokoiset amerikkalaiset autot. Olavi Virta näytti autoillaan, ettei uusi ja hieno auto ole pelkkä kulkuväline vaan menestyksen vertauskuva. Olavi Virran parhaimpia autoja olivat Ford Fairlane ja Chevrolet Bel – Air. Hän paljasti ajotyylillään näyttämisen ja pätemisen halua: Esim. esiintymään lähdettiin tahallaan myöhässä ja ehtiäkseen ajoissa paikalle, Olavi Virta ajoi ylinopeutta. Autoharrastus päättyi kun ulosottomies ja poliisi takavarikoivat Chevroletin Vilppulassa vuonna 1962. Tapahtuma hetkellä Olavi Virta oli esiintymässä paikkakunnalla. Ulosottovelkojen takia takavarikoitu auto jäi Olavi Virran viimeiseksi.

Chevrolet Bel Air, auto josta Olavi Virta oli ylpeä

”Hopeinen Kuu” jonka Olavi Virta levytti vuonna 1960, on alun perin italialainen iskelmä. Se valittiin ”Kaikkien aikojen iskelmäksi” Yle Radio Suomen järjestämässä yleisöäänestyksessä vuonna 2006. Tarinan mukaan Jaakko Salo käytti levytyksessä omaa keikkayhtyettään, tenorisaksofonia soitti Seppo Rannikko, taustalaulajina olivat Brita Koivunen ja Vieno Kekkonen, kappaleen sanoitti Reino Helismaa, äänittäjänä toimi Aarre Elo ja Suomi oli ainoa maa jossa kappale menestyi (Italiassa se oli vain yksi laulu muiden joukossa).

OLAVI VIRTA – ELOKUVA (2018)

Olavi Virta – elokuvan juliste

Monia vuosia suunnitteilla ollut elokuva Olavi Virran elämästä ja urasta näki vihdoin ja viimein päivänvalonsa 5.10.2018. Elokuvan ohjasi Timo Koivusalo. Elokuvassa Olavi Virtaa esittävät Lauri Tilkanen (nuori) ja Raimo Grönberg (vanha). Kävimme Tiian kanssa katsomassa elokuvan kuudentena hääpäivänämme 27.10.2018 (tuona päivänä kävimme kahdesti elokuvissa katsomassa ”Risto Reipas ja Nalle Puh” sekä ”Olavi Virta”).

Odotukseni ja mielikuvani elokuvan lopullisesta ilmeestä eivät vastanneet vuosien varrella kertyneitä odotuksia: Uran alkua 1930 – luvun lopulla oli muokattu rajusti (se ei ollut realistinen), Kipparikvartetti ei näyttänyt ja kuulostanut tarpeeksi Kipparikvartetilta, Ilkka Villin esittämä Tapio Rautavaara ei ollut rautavaaramainen, Hotelli Tornin kabinetissa Tornin jengillä oli sirkusmainen meininki, miksi Olavi toi Kotkasta palattuaan passissa olleille poliiseille nakit? Miksi elokuvaan sotkettiin Vesa – Matti Loiri lapsena sillä tuskin Loiri ikinä tapasi Olavia ja Paulia (elokuvassa Pauli huijaa Vesa – Matin ostamaan jazz – savikiekkoja sekä paikalle tullut Olavi kehottaa Vesa – Mattia kuuntelemaan ja treenaamaan jazzia), Ilomantsin skandaalikeikka oli kuivan kökkö, Malla Malmivaaran esittämä Irene Virta mäkätti oikeaa Ireneä verrattuna enemmän, Tom Lindholmin esittämä toimittaja oli ns. revitty Pikku Kakkosesta ja elokuvasta oli jätetty pois mm. Olavi Virran mukanaolo kolmessa Pekka Puupää – elokuvassa.

Elokuva on minun ja Tiian mielestä hieman rajusti ja väkisin tehty. Siinä on paljon sekavia kohtauksia. Elokuva kolahti blu – rayna alas postiluukustamme 4.3.2019 ja siitä lähtien se on ollut muiden blu – ray elokuviemme joukossa.

OMAT TUNTEMUKSENI OLAVI VIRRASTA

Tutustuin Olavi Virtaan vuonna 1998. Kuulin radiohaastattelussa Annikki Tähden (1929 – 2017) muistelmia yhteistyöstä Olavi Virran kanssa vuonna 1961. Äitini avustuksella kuuntelin c – kasetilta Olavi Virran parhaimpia tulkintoja. Löysin humpasta ensimmäisen musiikin tyylilajin johon päätin tutustua.

Ikä- ja koulutoverini eivät ymmärtäneet tätä käsitettä. He nauroivat ja pilkkasivat: ”Pekka kuuntelee mummo- ja pappamusaa! Älä kuule tyrkytä tollasta p..... meidän kuunneltavaksi! Ketään ei kiinnosta!”. Edesmennyttä isääni ärsytti myös, etten osannut kuunnella muuta kuin humppaa (tiedän että isää ärsytti Olavi Virrassa muukin kuin tangomaisuus). Kiinnostuin 15-vuotiaana 1960 – luvun musiikista.

Äitini ja erityisesti äidinäitini ovat aina pitäneet Olavi Virran lauluäänestä. Äidinäitini Leilan lempilauluja Olavi Virran tulkitsemana ovat mm. ”Sininen Huvimaja”, ”Punatukkaiselle Tytölleni”, ”Mustasukkaisuutta”, ”Ennen Kuolemaa” ja ”Kuolleet Lehdet”. Edesmennyt isänisäni Timo piti myös Olavi Virrasta ja hänen lempikappaleensa oli vuoden 1947 versio valssista ”Tähti ja Meripoika”. Isänisäni kuuli kyseisen kappaleen ensimmäistä kertaa laivanradiosta lähtiessään kuudeksi vuodeksi merille. Isäni viimeinen naisystävä Leena kertoi saaneensa Olavi Virralta valokuvansa ihailijapostissa.

Itse olen Olavi Virran levytysmateriaalista sitä mieltä että ”Sinipukuinen Tyttö”, ”Sininen Huvimaja”, ”Sininen Tango” ja ”Eva” toimisivat hyvin viroksi laulettuina mikäli löytyisi oikea kääntäjä ja esittäjä. ”Sinun Silmiesi Tähden”, ”Joen Toisella Puolella” ja ”Punatukkaiselle Tytölleni” ovat mielestäni Olavi Virran parhaimpia kappaleita ja siksi ne olisivat täydellisiä tulkintoja esim. englanniksi laulettuina.

Olavi Virran vähemmälle huomiolle jääneistä kappaleista suurimpia suosikkejani ovat ”Laila”, ”Syysillan Muistoja”, ”Muistojen Teillä”, ”Valssin Pienen Pyydän”, ”Kultakutri”, ”Älä Tyttöni Itke”, ”Olen Luonasi Tänään”, ”Muistojen Laulu”, ”Kesä on Vain Kerran”, ”Missä Lienetkään”, ”Ajattelen Sinua Aina”, ”Miksi Jätit Minut?”, ”Tuntematon Taival”, ”Sydänkäpyseni”, ”Elämä Voi Antaa Enemmän”, ”Ensi Suudelma”, ”Kolme Kitaraa”, ”Akkunasi Alla Hämärässä”, ”Mr. Wonderful”, ”Kaksi Maailmaa”, ”Tie Ensi Rakkauden”, ”Jos Näät Kyyneleen”, ”Rakkauden Ruletti” ja ”Hymy, Kukka ja Rakkaus”.

Olavi Virta teki 1950 – luvulla elokuvanäyttelijänä parhainta tulosta mm. ”Pekka Puupää Kesälaitumilla” (1953), ”Minä Soitan Sinulle Illalla” (1954), ”Kaksi Vanhaa Tukkijätkää” (1954) ja ”Pekka ja Pätkä Puistotäteinä” (1955). Huhujen mukaan Armand Lohikosken ohjaamassa ”Minä Soitan Sinulle Illalla” liikemies Risto Järviön rooli oli alun perin tarkoitettu Tauno Palolle ja Ossi Elstelän ohjaamassa ”Kaksi Vanhaa Tukkijätkää” Kari Hongan rooli oli aluksi tarkoitettu Tapio Rautavaaralle.

Pekka Puupää Kesälaitumilla (1953): Kalevi Vaski (Olavi Virta), Pätkä (Masa Niemi) ja Pekka Puupää (Esa Pakarinen)

Minä Soitan Sinulle Illalla (1954): Risto Järviö (Olavi Virta) ja Seija Vaara (Anneli Sauli) 

Kaksi Vanhaa Tukkijätkää (1954): Kari Honka (Olavi Virta) ja Liisa Saarinen (Anneli Sauli)

Pekka ja Pätkä Puistotäteinä (1955): Anna – Liisa Raikas (Eila Peitsalo) ja Antti Markkanen (Olavi Virta)

Nuorena ja mielikuvitusrikkaana kehittelin Olavi Virralle ns. antropomorfismia eli ns. ihmistä muistuttavaa eläinhahmoa. En löytänyt sopivaa nisäkästä joten loin katseeni lintuihin ajatellen: ”Jos Olavi Virrasta tehtäisiin antropomorfismi – hahmo, hän oli huuhkaja täydellisen yhdennäköisyyden takia”.

LAPPEENRANTA (SAIMAAN HELMI)

Aiheen valitseminen ja alulle paneminen ovat aina ylivoimainen haaste. Pienen pohdinnan jälkeen päätin luoda blogin eräästä Saimaan rannan kaupungista, Lappeenrannasta. Käyn siellä silloin tällöin. Blogissa käsittelen ”Saimaan helmen” kaupunkikuvaa, nähtävyyksiä, majoitusta ja omakohtaisia kokemuksia.

Lappeenranta (ruotsiksi Vilmanstrand) on vuonna 1649 perustettu Saimaan etelärannalla sijaitseva kaupunki. Lappeenranta toimii nykyisin Etelä – Karjalan maakuntakeskuksena. Kaupungissa asuu tällä hetkellä 72705 asukasta ja sen naapureita ovat Imatra, Lemi, Luumäki, Miehikkälä, Ruokolahti ja Taipalsaari. Venäjän puoleisia naapuripaikkakuntia ovat Tienhaara, Enso ja Antrea.

Minusta Lappeenrannan kaupunkikuva on ns. sekoitus vanhaa ja uutta: Uusien ja nykyaikaisten kerrostalojen lisäksi kaupunkikuvaan kuuluvat pienet ja hyvin säilyneet puutalot. Historiallisesti Lappeenranta on sekoitus Haminaa ja Kotkaa: Lappeenrannassa on myös jonkinlaiset vallit puolustusasemineen ja Katariinan linnoituksen ortodoksinen kirkko tuo mieleen Kotkansaaren ortodoksisen pyhäkön.

Raatihuone (1829)

Katariinan linnoituksen valleja

Ortodoksinen kirkko

Katukuvaa ei voi sanoa synkäksi hämärän tullen. Katukuva on erinomaisesti valaistu erilaisilla katu-, neon,- ja mainosvaloilla.

Lappeenranta hämärän tullen

Lappeenrannan kaupunkikuvaa hallitsevat kauasnähtävät Nikolain valleilla kohoava Lappeenrannan seurakunnan kirkko, ydinkeskustan keskellä kohoava Lappeen puukirkko ja Taikinamäen kaupunginosan mäellä seisova Lappeenrannan vesitorni. Kesäaikaan Katariinan linnoitus on suositeltava käyntikohde mm. 1785 valmistuneen Jumalanäidin Ilmestymisen ortodoksikirkon ja pienen rakuunamuseon ansiosta.

Lappeenrannan kirkko joka alun perin oli tarkoitus valmistua venäläisen sotaväen varuskuntakirkoksi, saneerattiin luterilaiseksi seurakuntakirkoksi vuonna 1924

Lappeen Marian kirkko (1794)

Taikinamäen vesitorni valmistui alun perin 1927 mutta laajennettiin 1955

Neitsyt Marian Suojeluksen kirkko (1785) joka tunnetaan myös nimellä Pokrovan kirkko, on maamme vanhin ortodoksinen pyhäkkö

Rakuunamuseo

Leirin kaupunginosan mäellä kohoaa valtava puinen matkamiehenristi. Se on muistomerkki 1920 – luvun alussa puretusta Venäjän vallanaikana paikalla sijainneesta puurakenteisesta sotilaskirkosta. Sitä kutsuttiin myös leirikirkoksi.

Matkamiehen Risti

Pyhän Nikolain varuskuntakirkko jota myös Leirikirkoksi kutsuttiin, vihittiin käyttöön 17.6.1904 samana päivänä kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov murhattiin. Kirkko jäi tyhjilleen venäläisten lähdettyä Lappeenrannasta ja Suomen itsenäistyttyä se purettiin 1920 – luvun alussa

Suositeltavia yöpymispaikkoja Lappeenrannassa ovat mm. Sokos Hotelli Lappee ja Lappeenrannan kylpylä. Ensikertalaiselle en suosittele Valtakadun Scandicia ja Kannelkadun Citimotellia. Kun Cumulus muuttui Scandiciksi, tuuletus hotellissa ei toimi ja heinäkuun helteessä jota Saimaan järvi – ilmasto vahvistaa, saa hikoilla kuin palatsikoira ravintolan keittiössä. Citimotel on pieni ja vaatimaton motelli täynnä puutteita. Siellä majailee pääasiassa iäkkäitä venäläisiä ikäihmisiä.

Sokos Hotelli Lappee

Lappeenrannan kylpylän uusi osa

Kylpylän vanha osa

Scandic

Citi Motel

Lappeenranta on yksi niistä maamme kaupungeista joka on lähellä sydäntäni Kotkan ja Helsingin lisäksi. Kymenlaakson rannikkoilmastoon kyllästyneenä Saimaan rannan järvi – ilma tekee välillä hyvää.

Lappeenrannan Fazer – musiikki ei ole niin hintava kuin esim. Helsingin Kaisaniemessä, Hobbitti on kiehtova ja nostalginen retrokauppa, Isokristiina on laadukas ja moderni kauppakeskus, Lappeen kirkkopuisto tarjoaa monta kiehtovaa hautamuistomerkkiä, Katariinan linnoituksen kahvila on mukavan vanhanaikainen, rakuunat ovat osa Lappeenrannan katukuvaa ja omalla tavallaan kaupunki on eräänlainen ”uusi Viipuri”.

Fazer Musiikki Ratakatu 35: ssä

Retrorikkaasta Hobbitti – myymälästä voi löytyä vaikka mitä ja tilata HEO: n kautta

Isokristiina

Rakuunat kuuluvat Lappeenrannan katukuvaan

Kiinnostavaksi kaupungin tekee elokuvateollisuudessa se että siellä kuvattiin ennen talvisodan syttymistä kaksi elokuvaa kesällä 1939 ”Rakuuna Kalle Kollola” ja ”Punahousut”.

Rakuuna Kalle Kollola (1939): Loviisa – täti (Martta Karlo) ja Kalle Kollola (Matti Lehtelä)

Punahousut (1939): Elli Korpio (Tuulikki Paananen), Irja Mähönen (Helena Kara), Osmo Kyrö (Kullervo Kalske) ja Keijo Terä (Ville Salminen)